Kuka kirjoittaisi tarinani?

Ahaa-teatteri esittää anorektikon tarinaa koskettavasti ja järkyttävästi. Arvostelun otsikossa kerrotaan, että anoreksia on älykkäiden tyttöjen tauti.

Älykkyys ei valitettavasti sulje pois muita vaihtoehtoja. Kuka kirjoittaisi pienen ja pullean tytön tarinan? Sen lihavan, joka piiloutuu ruokaan, kun ei muuta voi.

Anorektikon maailma kutistuu vatsaan. Niin myös sen toisen.

Koko elämä on vatsassa ja sen ympärillä. Oman navan ympärillä. Jos yrittää elää kuten muutkin, aina joku, ainakin mediassa, palauttaa ajatukset takaisin ruokaan ja vatsaan.

Koko elämä. Tämä loppuelämäkin.

***
Olen ollut monta viikkoa aika ahdistunut, pelkään läheisteni puolesta. Ahdistuneena en kykene laihtumaan. Tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi. Vastoin parempaa tietoani ahmin; olen taantunut. Piiloudun ruokaan, kun en voi hallita ahdistustani.

Eka viikko takana

Enemmän tai vähemmän onnistuneesti, mutta jollain tavalla ryhdikkäästi kuitenkin olen selvittänyt tämän nykyisen loppuelämäni ensimmäisen viikon.

Hallinta on ollut mielessä aika hyvin, olen kirjannut syömisiäni ja liikkumisiani kiloklubiin. Yskä on vaivannut vielä, joten öiseen aikaan olen käynyt keittämässä teetä itselleni. Siinä on mennyt samalla myös ruisleivän siivu kevytjuuston kera. Hunajaa en enää laita teehen, siitä ei kuulemma ole sittenkään yskässä apua.

Hedelmien sijasta syön nyt puolukkasurvosta, johon lisään hieman talkkunajauhoa. Ei sokeria eikä mitään muutakaan makeuttavaa. Joskus raejuustoa.

Olen sauvakävellyt metsässä melkein joka päivä, jopa sateessa. Hankin partiokaupasta itselleni pitävän sadeviitan. Kyllä nyt kelpaa.

Vaa'alle en ole vielä uskaltautunut, ehkä maanantaina otan itseäni niskasta kiinni ja nostan vaa'an päälle seisomaan ;)

Lusikka kauniiseen käteen - taas kerran

Veto on ollut poissa jo monta kuukautta - ja sen tietää, mitä se merkitsee.

Nyt riittää. En enää halua rypeä itsesyytöksien ja itsepetoksen suossa, vaan ryhdyn taas töihin.
Tätä tämä loppuelämä on: välillä reippaasti eteenpäin, välillä pari askelta taakse.

Nyt siis taas suunta on eteenpäin. Flunssa alkaa hellittää, joten toistaiseksi ei ole mitään tekosyitä jaksamattomuuteen.

Tasan vuosi sitten olin päässyt tavoitteeseeni. Puoli vuotta jaksoin pitää saavutettua painoa, mutta sitten annoin periksi.

Ikävää, mutta siltä jotain hyvääkin: aloitan uuden urakan alempaa kuin aikaisemmin.

Aamut ja päivät sujuvat hyvin, mutta illoista tulee vaikeita. Pitää taas ryhtyä psyykkaamaan itseään ja keksimään korviketoimintaa.

Kyllä se taas tästä. Kunhan muistan kirjoittaa joka päivä tänne.

Loma loppuu

Olen pitänyt kesätaukoa sekä kirjoittamisessa että laihduttamisessa. On ollut kovin vaikeaa päästä alkuun.

Syksy ryhdistää elämää: silloin ilmoittaudutaan kursseille, aloitetaan terveempi elämä ja innostutaan tärkeistä asioista. Syksyyn luotan, on pakko.

Sen verran eilen testasin, että kokeilin keväällä ostamaani syystakkia päälleni. Se tehtiin silloin mittojen mukaan. Oli jännät paikat: mahtuuko vielä?

Mahtui, ei tehnyt tiukkaakaan. Tästä on hyvä aloittaa uusi, parempi loppuelämä. Huomisella kampaamoreissulla aion käydä pitkästä aikaa vesijuoksemassa. Vesijumppa alkaa vasta syyskuussa.

Eilen kipeytin selkäni pihanhoitotöissä. Toivon, että se on vain lihaskipua, joka menee ohi.

Pyöräillessä näkee tarkemmin

Pyöräilin pitkin metsäautoteitä. Näin maitohorsmia, pietaryrttejä, mesiangervoja, maariankämmeköitä, mustikoita, villiminkkejä, tesmaperhosia, hopetäpliä, kenties jopa keisarinviitan. Tiltaltti tiputteli tienvarren metsikössä. Tiellä oli kavioiden jälkiä sekä hevosen lantaa, joka tuoksui tuoreesti.

Kotona taisin syödä hieman liikaa, mutta lenkki oli pitkä ja raskas.

Nyt on hyvä olo. Heti kun hiertymät paranevat, lähden uudelleen. Toiselle tielle.

Ei uutta kerrottavaa, mutta palaan silti...

Palaan tänne, jotta pysyisi ruodussa. Tärkein tuppaa unohtumaan kesän melskeessä. Kai tämä on reaktio viime vuodelle, jolloin mittasin tärkeitä lukemia joka päivä: painoa, sokereita, verenpainetta.

Verenpaine on edelleen hyvä, paino on valitettavasti noususuunnassa (SILLE ON TEHTÄVÄ JOTAIN!) ja sokeri ihan hyvä.

Ruodussa on vaikea pysyä, jos ei kirjoita blogia joka päivä.

Viime kesän selvisin lääkkeen voimalla, nyt ei sitä ole pidättelemässä. En ole herkutellut, mutta en ole myöskään pitänyt riittävän hyvin mielessäni elämäni tärkeintä asiaa. Ja kun se on poissa mielestä, ei kontrolli toimi.

Mielessä on niin paljon muuta. Uusi pieni ihminen, esimerkiksi. Se on sittenkin tärkeämpi. Paitsi että sen kannalta mummin kannattaisi elää hyvävointisena mahdollisimman pitkään.

Siis mikä olikaan tärkeintä?

Jaksan taas

Olen kaivanut polkupyörän esiin ja muutenkin ryhdistäytynyt. Kirjaan taas syömiset ja liikuntatunnit kiloklubiin. Ensisijainen tavoite on päästä entiseen ennätykseeni, jossa olin viime vuoden marraskuussa.

Tasapainottelu loppuu nyt tähän. Siitä ei ole mihinkään. Jos en laihduta, lihon. Muuta tietä ei ole.

Ei tässä pahaa romahdusta ole päässyt tapahtumaan, mutta totean sen minkä ennenkin: en osaa syödä spontaanisti oikein.

Siispä avuksi taas kiloklubi ja Elisabethin raamattu. Sekä kaikki muutkin hyväksikokemani konstit.

Joka päivä lenkille satoi tai paistoi.

Pähkinät ovat terveellisiä, mutta pidän niistä liikaa. Opettelen jakamaan pussin puolen desin päiväannoksiin ja syömään annokset hyvällä omallatunnolla.

Elämä on!